Looking for Adventure
Se on melkein selätettynä poskiontelontulehdus, ja kun minä tästä aloin tokenemaan niin tottakai mies menee sitten vuorostaan sairastumaan. Pääsiäinen kuluu aika hyvin sisätiloissa vaikka vähän jo ajattelin että pääsisi tuonne ulos ihmisten ilmoille, no eihän siellä ole mikään edes auki. Serla voisi alkaa sponssaamaan meitä pikkuhiljaa, ollaan nimittäin nenäliinojen suurkuluttajia.
Ollaan ihan pikkasen tässä nojatuolimatkailtu ajatuksen tasolla mielessä ensi kesä. Miehen tyttö haluaisi kovasti Lontooseen - toki mekin, mutta olisi tosi hauskaa saada kaikki hyöty ja ilo irti reissatessa Big Benin kaupunkiin. Ollaan ajateltu matkaamista sinne hevosvoimien voimalla. Ensin Via Balticaa myöten, josta Saksan halki Amsterdamiin ja sieltä Pariisin kautta sitten Lontooseen. Matkan varrella koluttaisiin Riika, Varsova ja Berliini. Kaikki on vasta ajatuksen tasolla, mutta on se vaan niin houkuttava ajatus.
Mitenköhän kolme teiniä jaksaa istua tuollaisen matkan takapenkillä?
Amerikan halki ajettiin kahdessa viikossa, siinä meni yli neljätuhatta mailia niin että hurahti, lisääkin olisi voinut ajella. Oikeasti tuollaiseen tulee himo. Tällainen Helsingistä Lontooseen matka kestäisi varmaankin about 7 - 8 päivää per suunta + junamatka kanaalin ali ja parin päivän oleskelu itse Lontoossa. Auto jäisi parkkiin Pariisiin.
Tää oli vasta alkusysäys, tulisi ottaa asioista selvää paljon, paljon lisää.
Jenkkilät on ollu edelleenkin päivittäin mielessä. Seuraan tiistaisin Billy Connolyn neliosaista Route 66-sarjaa (itse asiassa mun oli pakko katsoa ne neljä jaksoa netistä jo etukäteen) ja nyt vaan fiiistelen suomijaksojen myötä perässä. Aika erilaisen kuvan antaa tämän brittikoomikko kuulusta Mother Roadista minkä itse siitä on saanut. Kaikki sen läpi ajaneet, taikka edes pätkiä siitä, saa oman kuvansa. Minua kiinnostaisi minä vuodenaikana Connoly ajoi sen läpi, koska mies sanoi ettei kesäkuumalla olisi mitään toivoa istua prätkän selässä kypärä päässä, siinähän sulaisi aivot.
Amerikan läpi ajaminen on kyllä hienoimpia kokemuksia ikinä. Meillä on miehen kanssa lauantaisaunassa vakiopuheenaiheena tämä reissu, sen ihanuudet ja kurjuudet. Ei sitä vieläkään voi millään käsittää, että ollaan oltu jossakin Las Vegasissa saatikka seisty Grand Canyonin reunalla. Viimeisessä Route 66-jaksossa, jossa Billy kävelee kohti yhtä Grand Canyonin rotkonreunamista, ja seisahtuu veret pysäyttävän näköalan edessä, kuvastaa juuri sitä mitä siellä varmasti joka ikinen kokee. Seuraa syvä hiljaisuus ja voi suorastaan kuulla miehen ajatukset "miten mahtavaa" niinkuin se olikin. Sitä näkyä ei voi käsittää.
Mua harmittaa edelleenkin tosi paljon se, ettei poikettu reissulla Navajoreservaattiin Monument Valleyhyn, onpahan yksi syy palata uudelleen joskus amerikkojen länsipuoliskolle. Kuin myös Pageen, Moabiin ja siitä Salt Lake Cityyn. Voi eih...
Ollaan ihan pikkasen tässä nojatuolimatkailtu ajatuksen tasolla mielessä ensi kesä. Miehen tyttö haluaisi kovasti Lontooseen - toki mekin, mutta olisi tosi hauskaa saada kaikki hyöty ja ilo irti reissatessa Big Benin kaupunkiin. Ollaan ajateltu matkaamista sinne hevosvoimien voimalla. Ensin Via Balticaa myöten, josta Saksan halki Amsterdamiin ja sieltä Pariisin kautta sitten Lontooseen. Matkan varrella koluttaisiin Riika, Varsova ja Berliini. Kaikki on vasta ajatuksen tasolla, mutta on se vaan niin houkuttava ajatus.
Mitenköhän kolme teiniä jaksaa istua tuollaisen matkan takapenkillä?
 |
| Kuva: Wikipedia |
Amerikan halki ajettiin kahdessa viikossa, siinä meni yli neljätuhatta mailia niin että hurahti, lisääkin olisi voinut ajella. Oikeasti tuollaiseen tulee himo. Tällainen Helsingistä Lontooseen matka kestäisi varmaankin about 7 - 8 päivää per suunta + junamatka kanaalin ali ja parin päivän oleskelu itse Lontoossa. Auto jäisi parkkiin Pariisiin.
Tää oli vasta alkusysäys, tulisi ottaa asioista selvää paljon, paljon lisää.
Jenkkilät on ollu edelleenkin päivittäin mielessä. Seuraan tiistaisin Billy Connolyn neliosaista Route 66-sarjaa (itse asiassa mun oli pakko katsoa ne neljä jaksoa netistä jo etukäteen) ja nyt vaan fiiistelen suomijaksojen myötä perässä. Aika erilaisen kuvan antaa tämän brittikoomikko kuulusta Mother Roadista minkä itse siitä on saanut. Kaikki sen läpi ajaneet, taikka edes pätkiä siitä, saa oman kuvansa. Minua kiinnostaisi minä vuodenaikana Connoly ajoi sen läpi, koska mies sanoi ettei kesäkuumalla olisi mitään toivoa istua prätkän selässä kypärä päässä, siinähän sulaisi aivot.
Amerikan läpi ajaminen on kyllä hienoimpia kokemuksia ikinä. Meillä on miehen kanssa lauantaisaunassa vakiopuheenaiheena tämä reissu, sen ihanuudet ja kurjuudet. Ei sitä vieläkään voi millään käsittää, että ollaan oltu jossakin Las Vegasissa saatikka seisty Grand Canyonin reunalla. Viimeisessä Route 66-jaksossa, jossa Billy kävelee kohti yhtä Grand Canyonin rotkonreunamista, ja seisahtuu veret pysäyttävän näköalan edessä, kuvastaa juuri sitä mitä siellä varmasti joka ikinen kokee. Seuraa syvä hiljaisuus ja voi suorastaan kuulla miehen ajatukset "miten mahtavaa" niinkuin se olikin. Sitä näkyä ei voi käsittää.
Mua harmittaa edelleenkin tosi paljon se, ettei poikettu reissulla Navajoreservaattiin Monument Valleyhyn, onpahan yksi syy palata uudelleen joskus amerikkojen länsipuoliskolle. Kuin myös Pageen, Moabiin ja siitä Salt Lake Cityyn. Voi eih...
 |
| Kuva: Wikipedia |
Kommentit
Lähetä kommentti