Onnen tunti

Luin toissapäivänä Anna-Leena Härkösen kirjan onnen tunti. Lukemieni haastattelujen perusteella minulla oli aika kovia ennakko-odotuksia tuota kirjaa kohtaan, mutta ne hälvenivät aika nopeasti sivujen edetessä pois. Ja muutenkin, en yleensä tykkää Härkösen teksteistä - esim. Ei kiitos oli todellista pakkopullaa, mutta tästä pidin. Ahmin koko 213 sivua (e-kirja) yhden päivän aikana ja kirjan loputtua olin aivan tyrmistynyt että se loppui - se loppui kesken!

Kertakaikkisen hyvin Härkönen osasi pukea sanoiksi tunteita joita lapsiin voi liittyä. Mitä ajatellaan huostaanotettujen lasten vanhemmista? Pidetään aina faktana sitä, että he ovat narkkareita ja alkoholisteja.. No, näin se oli tässäkin kirjassa vaikkakaan se ei aina näin kyllä mene. Mutta se kuinka Anna-Leena kirjoitti elämästä uusperheellisenä pohtien mitähän tuo puolisokin mahtaa omasta lapsesta ajatella sai minut hymähtelemään, saatikka ajatukset existä. Ja kuinka hän kirjoitti pienen vauvan hädästä kun hänet on jätetty pinnasänkyyn yksin sai kyyneleet silmiin.

Hyvin hän osaa pukea sanoiksi sen miten huostaanotettu lapsi käyttäytyy taikka saattaa oirehtia. Millaista voisi olla elämä laitoksessa sijaisperheen sijasta. Oikeasti mietin ennen kirjan avaamista, että mitäköhän tuokin oikeesti tästä aiheesta tietää mutta kyllä hiljaiseksi veti.

Kirjassa on yksi todella hyvä peruskysymys - kuinka suojella lasta? Sellaista lasta, joka on kokenut enemmän kuin moni aikuinen - niimpä, kuka keksii vastauksen?